Elämä kokemuksena on kaikille subjektiivinen ja koska elämä on osa musiikkia, myös se, miten joku kokee tietyn palasen musiikkia, on aina ja iankaikkisesti vain subjektiivista. Kun on kokenut kuinka kaikki pikkuhiljaa rakentama sortuu, kuin pommin jäljiltä, on vaikea myöntää itselleen, miten rikki sitä ihminen voikaan olla. Kun on lähes mahdoton tehtävä keittää kupillinen kahvia, miten sitä silti onnistuu ylittämään kaikki omat odotukset roikkumalla kiinni musiikin tekemisessä? Elämä on täynnä tällaisia paradokseja. Olen rakentanut koko elämäni musiikin varaan ja sen kanssa olen kaatunut, noussut ja kaatunut taas. Rinse and repeat.
Elämäni vaikeimpina aikoina huomasin, etten pysty koskemaan kitaraan, en laulamaan nuottiakaan. Miten muusikko voi olla vuosia soittamatta ja laulamatta? Se on hyvä kysymys, johon voin vain aavistella vastauksen tyyppisiä hajatelmia.
Kun tekee sellaisen oivalluksen, että minä kelpaan ja ansaitsen tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin olen, ei voi enää valehdella itselleen.
”Suhtaudun liian intohimoisesti musiikkiin ollakseni niin sysipaska.” Kun on tällainen ajatus, kehittyy elämän henkiinjäämiskamppailussa aivan järjetön henkinen blokki siihen kaikkein rakkaimpaan ja syvimpään, subjektiiviseen kokemukseen siitä mikä on ”mun juttu”. Tästä päästään rehellisyyteen itseään kohtaan. Rohkenen väittää ja pakko tunnustaa, että jos ei kykene olemaan rehellinen itselleen, ei silloin ole myöskään rehellinen muille. Jos ei kykene rakastamaan itseään, ei silloin myöskään kykene aidosti rakastamaan muita. Jos haluaa rakastaa, on jäljellä ainoana vaihtoehtona hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Kun tekee sellaisen oivalluksen, että minä kelpaan ja ansaitsen tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin olen, ei voi enää valehdella itselleen.
Minun tapauksessani räikeimmät valheet itseäni kohtaan olivat niitä ajatuksia jotka syyttävät itseään sairastumisesta ja siitä että ei ole niinkuin muut. Ajatukset siitä, etten osaa mitään enkä kelpaa mihinkään. Pakkomielteinen suhtautuminen omiin virheisiin, ylpeys siitä että on perfektionisti. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Selkä seinää vasten on vaikea tapa elää elämää saati tehdä töitä, rakentaa uraa tai luoda verkostoja. Vielä vaikeampaa se on, kun selkä on mennyt katki mutta pää sanoo että silti pitää jaksaa. Joku on joskus sanonut että on hullua hakata päätä samaan seinään odottaen eri lopputulosta. Kaikki nämä hajanaiset ajatukset on paljon, paljon helpompi sanoa kuin toteuttaa. Mulla meni siihen yli kolmekymmentä vuotta. Mutta siinäkin lienee totuuden poikanen, että pohjalla käytyään sitä oppii kuin itsestään ettei tarvitse osata kaikkea eikä tarvitse olla paras muusikko, ollakseen silti riittävän hyvä. Jossittelu ja spekulaatio on siinä mielessä turhaa, että mennyttä ei voi muuttaa. Sen sijaan suhtautumista menneeseen voi muuttaa.
Keikalla ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen ja tällaisessa seurassa, kai mä oon kuitenkin jotain osannut. Ensimmäinen itsensä hyväksyvä ajatus, jonka sain kiinni. Tartuin siihen kiinni ja se piti minut pystyssä.
”Keikalla ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen ja tällaisessa seurassa, kai mä oon kuitenkin jotain osannut.” Ensimmäinen itsensä hyväksyvä ajatus, jonka sain kiinni. Tartuin siihen kiinni ja se piti minut pystyssä. Jännitti, ahdisti ja puristi. Silti oli niin hyvä olla. Tuntui kuin olisin himassa taas. Tää on aika jees ja mä oon myös aika jees.
Jos olen aivan rehellinen itselleni, myönnän että jokin osa minua on aina tiennyt että silti palaisin musiikin pariin. En osaa, halua enkä jaksa tehdä muuta. En osaa olla kukaan muu kuin minä.
”Täs miä oon ja tällänen miä oon. Rosoisuus on kovaa ja kaunista, pidetään siitä kiinni ja jatketaan hengittämistä vaikka vain muiden kiusaksi.” Se jäi sanomatta.
Savonlinnassa 5.11.2021
-aR2u
